22.2.2016: Ensimmäinen päivä uudella tallilla
Istuin silmät ristissä auton etupenkillä. Koko edellinen yö oli mennyt Perrin lukemattomia tavaroita pakatessa. Miten niitä oli muutamassa viikossa noin paljon ehtinytkään kertyä? Väsymyksestä huolimatta minulla oli vatsassa aggressiivinen perhoslauma, joka tuntui kasvavan metri metriltä uutta tallia lähestyttäessä.

Lunta oli tallipihalla nilkkoihin asti. Kello oli niin vähän, ettei niitä kai ollut ehditty auraamaan. Isäni ja veljeni kantoivat (raahasivat) Perrin ja minun tavarat talliin. Itse jäin yksin trailerin viereen seisomaan. Avasin trailerin rampin ja kiipesin sitten sisälle ottamaan korviaan luimistelevaa Perriä ulos. ”Kuules poika, hymyä huuleen”, tokaisin ja väistin suuria valkoisia hampaita rutiininomaisesti. Hevonen suorastaan hyppäsi ulos auton kyydistä päätään villisti ravistellen. Valkoista vaahtoa lensi siniselle kuljetusloimelle. Perri seurasi levottomin askelin perässäni talliin.

Tallissa oli valoisaa. Karsinoita tässä osassa oli vain kolme ja kahden varatun karsinan asukkaat tuntuivat innostuvan uudesta tulokkaasta kovasti. Minulla oli täysi työ pitää hevoseni aisoissa. Kiinnitin Perrin nopeasti käytävään. ”Iskä tuo mulle toinen riimunaru!” huikkasin varustehuoneessa olevalle isälle. Kun olin saanut orin turvallisesti, kiinni riisuin kuljetussuojat ja – loimen.

Noin tunti myöhemmin Perri oli syönyt aamuheinänsä, ja minä olin pukenut sen päälle tummansinisen toppaloimen kaulakappaleineen sekä ulkoilusuojat. Ulkona satoi hiljakseen lunta, kun talutin oria tarhoille. Se oli todella innoissaan menossa ja kun laskin sen irti, sain katsella kunnon riehumista sekä piehtaroimista. Hevonen taisi olla onnellinen, kun pääsi oikomaan jalkojaan.

Päivän missioni oli purkaa tavarat kaappiin, etteivät ne olisi ihan levällään varustehuoneessa ja käytävällä… Päätin kuitenkin ensin piipahtaa pikaisesti tallin toisella puolella katsomassa millaisia hevosia siellä asustelee. Suurin osa oli jo viety ulos, joten tyydyin tutkimaan nimikylttejä. Karsinoissa näytti olevan enimmäkseen Annan omistamia Suomenhevosia. Huomasin yhdessä karsinassa myös toisen Stall Lumoksen kasvatin, joka sai minut välittömästi innostuneeksi. Ihmettelin missä kaikki ihmiset ovat, mutta päätin palata jatkamaan omia hommiani.

Tavarat oli lopulta purettu vasta illalla. Päivän aikana olin jo jutellut monen tallilaisen kanssa. Ennen kotiin lähtöä halusin vielä käydä pikaisesti liikuttamassa Perriä, etteivät orin energiatasot pääsisi kasvamaan liian suuriksi… Hevonen oli ihan mielellään tulossa mukaani tarhasta ja sainkin varustamisen aloitettua varsin hyvässä aikataulussa. Harjasin oria hieman, mutta suurimmaksi osaksi se oli jo aivan puhdas. Jätin tarhasuojat jalkoihin, koska ne ovat juuri sopivat maastoiluun. Satulan alle laitoin heijastavan ratsastusloimen. Suitsiin vaihdoin kovemmat kuolaimet, koska uudessa paikassa Perrillä tuntuu olevan tapana unohtaa mitä rauhallisuus tarkoittaa.

Nousin orin selkään tallipihalla. Hevonen tuntui jopa hieman varovaiselta, kun pyysin sitä liikkeelle. Ehkä se tiesi, että minä en tiennyt yhtään, minne olin menossa… Perrin hengitys höyrysi. Oli jo hieman hämärää. Pyysin orin raville melko pian, ettei sille jäisi niin paljon aikaa tuijotella metsän mörköjä. Ravi oli pitkää ja reipasta, eikä ori tuntunut olevan yhtään jännittynyt uudessa maastossa. Ravailimme tienviertä hetken, kunnes löysin sopivan polun, jonne ohjasin hevosen. Alkuun Perri ei arvostanut ajatusta hangessa ravaamisesta ja yritti kaikin voimin kengurulaukalle, mutta kun tarpeeksi sinnikkäästi pistin vastaan se lopulta tyytyi osaansa.
 
Metsään päästyämme jarrutin Perrin käyntiin. Puiden oksat nuokkuivat lumen painon alla ja olin lievästi sanottuna huolissani, että sitä tippuu niskaamme. Onneksi ei tippunut. Metsä oli rauhallinen, mutta loppui varsin pian ja vastassa oli leveähkö tie. Ravasimme tietä pitkin. Minä sain jarrutella oria oikein kunnolla taas vaihteeksi. Perri oli alkanut hiota hieman ja sen suupielet ja rinnus olivat täynnä valkoista vaahtoa.

Yllätyksekseni saavuimme kartanon pihalle. Hyvän kokoinen pihatie, mietin mielessäni ja pysäytin Perrin. Päädyin vaan yksinkertaisesti kääntymään takaisin tulosuuntaan, mutta minut oli jo huomattu. ”Hei sinä siellä, odota!” joku huusi ja sai Perrin tekemään epämääräisiä väistöliikkeitä. ”Anteeksi, minuako se pelkää...?” kysyi päälle 20-vuotias mieshenkilö. ”Ei se pelkää, kunhan hölmöilee” vastasin. ”Hyvä. Mitä sinä täällä ratsastat?” mies kysyi kummastunut ilme kasvoillaan. ”Toin tänään hevoseni Raitulaan, sinne tallille. Ja en oikein tiedä näistä maastoista vielä”, kerroin ja sitten sainkin täyslaidallisen vinkkejä paikallisista ratsastusmaastoista. Olin hieman hämmästynyt ystävällisestä vastaanotosta. Perri jauhoi levottomana kuolaimiaan, se oli ehtinyt jo lähestulkoon nukahtaa, joten totesin, että olisi parasta lähteä jatkamaan, ettei hevonen kylmettyisi. Mies kertoi olevansa Viljami. Hänelläkin oli kuulemma hevosia omassa tallissaan.

Lähdimme rauhallisessa käynnissä pois talon pihalta. Olipa omituista, ihmettelin, en varmaan vain ole tottunut täkäläisten tapoihin vielä. Viljami oli neuvonut minulle hyvän reitin takaisin tallille. Kun Perri oli hieman lämmitellyt lihaksiaan uudelleen, saavuimme sopivasti lumiselle pellolle, joka oli kuulemma turvallinen paikka laukata. Perriä ei kahdesti tarvinnut käskeä, vaan se toimi kuin ajatuksen voimalla ja siirtyi matkaa voittavaan laukkaansa muutaman jättimäisen pukin saattelemana. Laukkasimme suuren ympyrän pellolla ja jatkoimme sitten suoraan pellon reunassa. Pellolta ei ollutkaan enää pitkä matka tallille. Jouduimme ohittamaan tarhassa olevia tammoja ja se melkein sotki loppuverryttelyn… Sain kuitenkin juuri ja juuri Perrin ravaamaan neitien ohi (tosin machovaihde päällä) ja kauemmas tarhasta päästyämme sain hevosen käyntiin. Se oli todella hikinen ja lumesta märkä, mutta tyytyväisen näköinen päästessään vihdoin karsinaansa syömään. Riisuin varusteet ja heitin fleece-loimen orin selkään. Jalkoihin laitoin yöksi fleece-pintelit. Ennen lähtöäni pudotin porkkanan Perrin ruokakuppiin, olihan se ollut hieno poika tänään. Kaikkiaan olin väsynyt, mutta todella iloinen siitä kuinka hyvin ensimmäinen päivämme Raitulassa oli sujunut.